Real

Tarvitsen ammuksia, en kyytiä, lohkaisi presidentti Zelenskyi Venäjän hyökkäyssodan alkumetreillä. Lause tiivistää menon myös juoksuhaudassa jossain päin Ukrainan etulinjoja yli vuosi sotaa myöhemmin. Tosin siellä kelpaisi kyytikin.

Palvellessaan sotilaana ohjaaja Oleg Sentsovin kypäräkamera räpsähtää vahingossa päälle. Seurauksena on sattumanvarainen, leikkaamaton yhdeksänkymmentäminuuttinen rintamalta. Otos ei lunasta sankaritekoja tai merkittäviä voittoja, ja suurin osa taistelusta käydään kuva-alan ulkopuolella tilanteen päivittyessä vain radiopuhelimien katkeilevissa päivityksissä sekä päiden yli vingahtelevissa luodeissa, kaukaa ja läheltä paukkuvassa tulituksessa.

Motorolista kuuluvat viestit piirtävät armottoman kuvan juoksuhautojen todellisuudesta: ammukset ovat loppu, tarvikkeet vähissä, haavoittuneita riittää ja kranaattikauhusta kärsivät joukot ovat jumissa venäläisten painaessa päälle. Apua kutsutaan ja tulta ohjataan, mutta vastauksia tai ratkaisua joudutaan odottamaan. Arvion sotateknisestä suoriutumisesta puuskahtaa yksi kameran tallentama sotilas: ”We fucked up as usual.”

Vahinko-otoksena elokuva on hypnoottinen kokemus. Sotilaiden väsyneen odottavat katseet, valmistautuminen taisteluun olemattomilla luodeilla ja kaiken yllä jatkuva tulitus eivät päästä otteestaan. Kunnes kuva päättyy yhtä sattumanvaraisesti kuin alkoikin.

Minna Saarinen

Sisältövaroitus: sotakuvasto